tiistai 24. huhtikuuta 2012

Vanhalle ystävälle

Viimein tuli aika Jessen poistua tästä maailmasta. Tämä kirjoitus on siis omistettu Jessen muistolle. 16.4.1997 syntyi Hiekkakankaan kennelissä ihastuttava uroskoira. Sääli vain, kaikki olivat varanneet kyseisestä pentueesta narttuja, mutta pentueeseen syntyikin yhdeksän urosta ja yksi narttu! :D (kiinnostuneille; tässä on Jessen tiedot) Tämän takia kennelissä odotti kaksi urospentua vailla omia ihmisiä. Kahdesta tuhisijasta valitsin solakamman, kauniin urospennun, jolla kuulemma oli "paremmat kulmat".
Toverilla oli uskomattoman lyhyt ja pehmoinen turkki pentuna, kuvasta tekee oikein mieli alkaa rapsutella! :)
Jesse oli jo pienestä pitäen uskomaton naurattaja, ja sillä riitti huumorintajua paljon pidemmälle kuin kellään muulla meidän perheessä ;D Jaria nauratti kuvanottohetkellä kovastikkin tilanne! :D Jessehän on pennusta asti ollut perheenjäsen, kuten meidän perheessä kaikki koirat. Se oli Minun Koirani, sain sen 10-vuotiaana. Yhteistä taivalta oli siis se viitisentoista vuotta - vaikkakin viimeiset vuodet se asui vanhemmilla. Meidän perhe on aina viihtynyt mökillä, ja koira on kuulunut aina selkeästi siihen mökille menemiseen mukaan. Lappiinkin mennessä ei haitannut, vaikkei saanut kuusta jouluna sisätiloihin - niin kauan kuin koira oli mökkiin tervetullut.
Jesse piti minusta huolta aina. Kun pelotti olla yksin, se oli turvaamassa selustaa. Kun maailma potki päähän teininä, purin sille kaikki ongelmani. Se osasi aina tulla lohduttamaan - paljon paremmin kuin nykyinen koirani ;) (ei huononna Lemmyä tietysti millään tavalla, koirissahan on eroja kuten ihmisissä)
Yllä olevassa kuvassa Jesse poseeraa edeltäjänsä kanssa. Sari oli ensimmäinen koiramme, collienarttu. Sekin eli joksikin 15-vuotiaaksi. Kuvan ottaminen vaati kärsivällisyyttä, sillä Jesse oli vasta vuoden vanha, eikä Saria erityisemmin koskaan koulutettu mihinkään.. Mutta, yrittämällä, tämäkin kuva onnistui! ;)
Jessestä on saatu vaikka mitä hienoja poseerauskuvia. Se olikin pitkäpinnaisena koirana parasta, mitä teinitytölle voi tapahtua. Tosin siis täytyy myöntää, etten Jessen takia osaa kouluttaa koiraa. Jessen kanssa kaikki tuli niin luonnostaan ja oli niin helppoa, ettei siitä tavallaan oppinut mitään. Kaikki vaan sujui.. Kuusivuotiaana se ihan itsenäisesti hoksasi, että se käy maate vapaana ollessaan, jos joku tulee vastaan, ja odottaa että saavun paikalle.
yllä oleva kuva oli pakko laittaa tähän tasan siksi, että tuo ilme on NIIN sama kuin Lemmyllä usein. Tämän tietävät Lemmyn ja minun kanssani paljon aikaa viettävät.. Täytyy sanoa, että Lemmyssä ja Jessessä on paljon samaa - ne hyvät asiat.. :)
Jesse oli myöskin kaikkien kaveri. Vaikka meille tuli millaista karvaturria, se oli aina ystävällinen ja tuli toimeen. Hiisi, meillähän oli jopa HEVONEN pari viikkoa, ja Jesseä sai lenkittää vapaana hevosen vierellä :) Sitä tulen fiilistelemään takuulla koko loppuelämäni. Jesse oli vain just niin mainio, kuin koira voi olla. Ja kyllähän se myös vähän ratsasti, nimittäin sellaisella leluhepalla jonka äitini minulle rakensi kun oikeata hevosta pyytelin.. :D
Voisi sanoa, että oltiin Jessen kanssa erottamattomat kun olin teini. Vein sen mukanani joka paikkaan, ja lenkitettiin kaverin kanssa koiria usein. Jesse oli väsymätöntä metsäseuraa, ja jaksoi juoksennella vapaana iloisesti kun itse menin nauttimaan rauhasta ja omasta ajasta. Käytiin myös Haminassa, ja muistan kerran menneeni sen kanssa jonnekin junalla... En vain kuollaksenikaan muista, minne. Tampere, Turku, Helsinki? Missä me ollaan oltu yötä?
Kaikenkaikkiaan täytyy sanoa, että surettaa kun vanha ystäväni on poissa, mutta ei toisaalta voi surra. Ihan mielettömän hyvän elämän se sai, paljon paremman kuin mistä jotkut koirat voivat edes uneksia. Se sai juosta hirvenpaskassa, uida meressä ja joessa ja mutaisissa ojissa, se itseasiassa useinkin heitti talviturkkinsa jo helmikuussa. Se oli aikalailla loppuun asti hyvässä kunnossa, nuuhki kiinnostuneesti ja tuijotteli kaikkea vielä kuolinvuoteellaan. Kuolema hänellä oli uskomattoman rauhallinen ja melko arvokas, äiti ja minä silitimme rakasta ystäväämme vielä viimeisen henkäyksen jälkeenkin. Itkettää paljon, mutta vielä enemmän hymyilyttää ja naurattaa - mitä kaikkea ollaankaan koettu! Hetkeäkään en vaihtaisi. Kevyet mullat, rakas vartijani.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti